Oli se vaan hyvä, että menimme naimisiin silloin, kun en osannut stressata häistä kovinkaan paljoa. Ei ollut hirveää painetta väriteemasta, kutsuista tai oikeastaan mistään. Nykyään olisi varmasti toisin, vaikka monia elementtejä häistäni ottaisin nykyäänkin omiin häihini.
Mieheni pyysi minua kanssaan naimisiin noin viikko ennen isäni kuolemaa. Isäni ruumiin äärellä sairaalassa mieheni lupasi kyyneleet silmissä rakastaa minua niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, sillä emme koskaan ehtineet kertoa ennen isäni kuolemaa vanhemmilleni menevämme naimisiin seuraavana kesänä. Voisi oikeastaan sanoa, että jo tuolloin tunsin meneväni naimisiin mieheni kanssa.
Kaiken sen surun keskellä järjestelimme häitämme ja odotin kauhulla verottajan päätöstä kohtuuttoman törkeästä perintöverosta. Häiden budjetti oli alhainen jo tulevien veroseuraamusten takia, muttei se oikeastaan haitannut, sillä saimme kaiken haluamamme. Minä löysin haaveilemani A-linjaisen hääpuvun Mikkelissä sijaitsevan morsiusliikkeen heinäalesta, jossa myytiin vuokrauksesta poistettavia pukuja edulliseen hintaan. Hunnun ja tiaran hankin häämessuilta seuraavana talvena.
Pienen budjetin takia häät pääkaupunkiseudulla oli nou nou, joten siirsimme häät maalle lähemmäksi vieraitamme. Hääkirkoksi valikoitui minulle hyvin tärkeä Leppävirran kirkko, jossa oma isänikin oli siunattu haudan lepoon. Hääjuhlat puolestaan vietettiin toimintakeskus Niemessä Varkaudessa, josta saimme juhlatilan vuorokaudeksi 750 markan hintaan. Pitopalveluksi valitsimme tutun ja turvallisen, isäni hautajaiset hoitaneen pitopalvelun Leppävirralta.
Kutsuja väsättiin pitkään ja hartaasti, vaikka ne oli vain tulostettu värilliselle paperille. Häälahjalistankin toimitimme mukana, mutta mitään suurta me emme toivoneet. Marmorikaulin, sinisiä pyyhkeitä, keittiöön kuuluvia pientarvikkeita, joskin myös sininen matkalaukku, matkakassarahaa ja Villeroy Boch-viinilaseja. Kaksi kappaletta toivoimme per pariskunta, joten rahan ja kalliiden tavaroiden kiilto silmissä emme juhliamme järjestäneet.
Minä halusin hääkaavasta mahdollisimman pitkän, sillä minun mielestäni se oli avioliittoon huomattavasti sitovampi. Pappimme oli tiukka ja vanhanaikainen, joten sormusvalamme jouduimme opettelemaan ulkoa. Minua jännitti niin valtavasti, että kirjoitin harjoittelulapun, jota harjoittelin päivät pitkät. Pelkoni siitä, että unohtaisin sormusvalan kumminkin oli niin iso, että kaasoni antoi minulle piccoloskumpan matkaan mukaan, josta voisin nauttia pienen siemauksen matkalla vihkikirkkoon. Pulloa en avannut, sillä jännityksen keskellä unohdin koko pullon olemassaolon.
Hääkampaus ja meikki tehtiin Varkaudessa, hääkimpun hain pitopalvelumme pitämästä kukkakaupasta Leppävirralla ja hääkuvat otettiin mökkitontillamme mieheni veljen toimiessa kuvaajana.
Kuvat otettu valokuvista, sillä skannaus ei onnistunut yhtään sen paremmin.
Siinäpä sitä yksi ennen vihkimistä mökkitontillamme otetuista kuvista. Hääkimppuni oli tehty keltaisista ruusuista, sini-ikiviuhkosta ja muratista, joka oli sidottu sydämen muotoon.
Hääpäivämme 7.7.2001 oli äärettömän kaunis. Kirkkoon marssin pikkuveljeni saattelemana, sillä ennustukseni oli käynyt julmasti toteen, kun olin ennen isäni kuolemaa sanonut, ettei rakas isäni ole minua saattelemassa alttarille. Isäni oli kuitenkin vihkimisessä mukana, sillä ennen alttarille saapumista kävimme miehen kanssa sytyttämässä alttarin vieressä olleen hankkimani kynttilän. Tuo kynttilä sytytettiin isäni muistolle, ja se kynttilä paloi koko vihkimisen ajan sekä myöhemmin ruokapöydässämme häiden vastaanotolla.
Isin muistolle.
Sormusvala meni niin kuin pelkäsinkin. Mies lausui sanat oikein, mutta minä unohdin kaiken jo oman nimeni jälkeen. Tyhjä hetki jäi sopivasti kuvaan, mutta pian lausuin sanat improvisoiden. Kait se tarpeeksi hyvin meni, sillä papin ei tarvinnut valaa korjailla. Vaikka vihkiminen oli hyvin perinteikäs, halusimme viestittää tarkkaan harkituille vieraillemme, että oli aika heittää virallisuus romukoppaan ja ruveta nauttimaan. Kirkosta marssimme ulos Star Warsin tahtiin ja muiden vieraisen lähtiessä juhlapaikalle Varkauteen, suuntasimme me tuoreena avioparina viemään isäni haudalle pikkuisen kukkakimpun samoista kukista, josta hääkimppuni oli tehty.
Tuossa se on. Minun ilmeeni kun tuli totaalinen unohdus!
Itkuhan siellä isin haudalla tuli.
Pikkuisen kujeen me vielä teimme saapuessamme juhlapaikalle. Jäimme viimeisessä mutkassa autosta pois ja nappasimme mukaamme auton perässä olleen tölkkinarun. Oli siinä vierailla pikkuisen ihmettelemistä ja nauramista, kun auto kurvasi tyhjänä pihaan ja me kävelimme miehen kanssa perässä tölkkinarua yhdessä vetäen. Siinä oli pikku viesti: Me vedämme yhtä köyttä ja olemme tiimi, oli tilanne mikä tahansa.
Hääateria oli perusbuffet, juomat olimme hankkineet Tallinnasta ja hääkakkumme oli perinteinen mansikkakakku. Kolme eri kokoista mansikkakakkua oli aseteltu eri kokoisten koivupöllien päälle, jotka olimme aiemmin hankkineet mökkitontiltamme ja pitäneet huolta, ettei mukana tullut örkkejä. Edullinen keltainen lakana rypyllä ja ruiskukat sopivat hääkimpun väriin, ja jatkoivat omalta osaltaan valitsemaamme väriteemaa.
Siinä sitä leikataan jännittyneenä kakkua. Olin harjoitellut ennen häitä nopeaa polkaisua, mutta mies huijasi ja polkaisi heti, kun kakkulapio osui kermavaahtoon.
Ilta oli oikein onnistunut, naurua ja iloa riitti, sillä olimme kutsuneet n. 40-hengen häihin vain ne tykkäämämme rennot sukulaiset ja ystävät. Ei pönötystä, tiukkapipoisuutta tai muutakaan, mikä olisi aiheuttanut otsanahkan kiristystä jollekin. Ihan hyvä niin, sillä viimeistään häävalssi olisi saattanut saada tiukkapipot hermostumaan kunnolla. Se oli nimittäin niin, että häävalssimme oli Saaremaa Valss, viron kielellä.
7.7. 2001 minä sanoin tahdon rakastamalleni miehelle, enkä ole katunut päivääkään. Olen onnellinen kun saan rakastaa ja olla rakastettu, tuntea syvää yhteenkuuluvuutta ihmisen kanssa, joka jakaa samat elämänarvot ja on sataprosenttisesti oma itsensä ja aito, aivan niin kuin minäkin saan parisuhteessa olla.
15 vuotta avioliittoamme tuntuu vain kymmeneltä vuodelta, hyvä jos sitäkään. On se kyllä tässä nykymaailmassa sellainen saavutus, että sitä pitää juhlia. Me emme juhli hääpäiväämme vain yhtenä päivänä, vaan me juhlimme sitä viikon verran Alpeilla suhaten.
Matkaamme voi seurata parhaiten Facebookista ja Instagramista, jonne päivitän kuulumisia viimeistään silloin, kun pääsen hotellien verkkoon.
Sen minä vaan haluan tähän loppuun sanoa, etten ymmärrä pakonomaista tarvetta rakentaa ne mahtavimmat ja vuoden puhutuimmat häät. Hyvä ja onnistunut avioliitto ei ole hulppeista ja kilpavarustelluista häistä kiinni, eikä häälahjat saa olla se ykkösjuttu vieraita kutsuttaessa. Surullista on, jos häätohinoissa unohtuu se, minkä takia oikeasti meneekään naimisiin.
Mites on? Isot vai pienet häät, perinteitä vai ei? Niin juu, ja pitääkö ne häät olla vuoden puhutuimmat?
Vastaa